Fleksografista painatusta, joka tunnettiin alun perin nimellä aniliinipainatus, ei kehitetty siinä käytettyjen myrkyllisten musteiden vuoksi. Siitä lähtien mustetehdas on virallisesti nimetty uudelleen fleksopainatuksi käyttämällä tunnettuja ja hyväksyttäviä pigmenttejä. Toisin kuin muut painomenetelmät, joilla voidaan tulostaa hienoja kuvioita, primitiivinen fleksopainatus määritellään usein synonyymiksi huonolaatuiselle painatukselle.
Seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen materiaaliteollisuuden kehityksen, erityisesti polymeerihartsilevyjen ja kermetanilox-telojen myötä, fleksopainatuksen kehitys on ottanut laadullisen harppauksen. Alkuperäisen käsikirjoituksen teksti ja kuvat on tietokoneistettu filmeiksi, jolloin fleksopainatuksella saadaan aikaan yksityiskohtaisempi teksti ja rivit ja jopa graafinen suunnittelutulostus pistejäljennyksellä. Aaltopahvilaatikot valmistettiin tuolloin pääosin 6,34 mm paksuista levyistä ja pisteiden toistettavuus oli pääosin 65 ppi tai vähemmän, ja suurin osa niistä käytettiin yksivärisiin pistekuvioihin. Lisäksi aaltopahvilaatikoiden lisäksi myös paperipussit, tarrat, filmipainatus ja muut alat paranevat. Painolaitteiden, musteiden, levyjen ja muiden valmistajien yhteiskehityksellä on mahdollista saavuttaa 175 lpi:n teräväpiirtoväritulostus käyttämällä levyä, jonka paksuus on 1,14 mm.
Laserkaiverrustekniikan kehittyessä -90s puolivälissä BARCO (nykyisin ESKO) ja DuPont ottivat johtoaseman laserkaiverrusflexolevyn yhteiskehittämisessä verrattuna perinteiseen fleksolevyyn, jossa käytettiin kalvolevyjä, laserkaiverrusfleksografiapurkkia. saavuttaa hienoja pisteitä ja hienoja viivoja tekstiä, joita perinteisellä fleksopainatuksella ei voida saavuttaa, ja samaan aikaan painatuksen väriskaala on laajempi, joten fleksopainatusta voidaan myös verrata offset-/syväpainomenetelmiin, kuten teräväpiirtoväripainatukseen. .